Viime aikoina olemme viettäneet keski-ikäisesti rauhallista ja terveellistä elämää vihreässä lähiössämme. Tässä Katja laskeutuu jyrkkää alamäkeä vakioreippailureitillämme, ja suojaa Aaroa ja itseään auringolta heijastavalla päivänvarjolla.
Aarolla on hauskaa lintutornissa.
Yli kaksi vuotta tropiikissa eläneenä Otso tietää mikä on viilein nukkumisasento. Aarolla on siitä vielä paljon oppimista, vaikka kehitys muuten onkin ollut vauhdikasta viime viikkoina. Pari viikkoa sitten hän oppi parin päivän sisällä istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten. Sittemmin hän on alkanut kävellä puita pitkin ja olemme nähneet hänen myös tasapainottelevan ilman tukea muutaman sekunnin ajan.
X-asentoa tarvitaan viikko viikolta vähemmän. Sadekauden edetessä kosteus ja viileys ovat lisääntyneet, ja tilastojen mukaan sama kehitys jatkuu aina marraskuulle saakka. Jo nyt kotimme tekstiilit, paperi ja varsinkin nahka antavat energiaa niitä syöville sienille – homepilkkuja on seiniä myöten ja home haisee vähän kaikkialla. Otso ja Aaro tuskin tulevat olemaan yliherkkiä homeitiöille. Kuvassa Aaro tutkii Katjan sandaalia, joka ei siis ole pölyn, vaan homeen peitossa. Näin siitä huolimatta, että sitä on säilytetty toisessa kahdesta ”kuivakaapeistamme” (tavallisia vaatekaappeja, joissa palaa lämmittävä ja kuivattava hehkulamppu lähes jatkuvasti).
Otso viettää ainakin kaksi aamupäivää viikossa saksalaisen Luisan ja paikallisen lastenhoitajan seurassa. Lapsilla on useimmiten tosi hauskaa ja hoitajalla varmaan kaikkein haastavinta, kun riehunta on vauhdikkaimmillaan. Luisa on hoitajansa kanssa viisi päivää viikossa ja puhuukin meille äidinkieltään taitamattomille jo enemmän espanjaa kuin saksaa (tosin kummastakaan emme saa hirveästi selvää). Lastenhoitojärjestelyjä keväällä tehtäessä ajattelimme, että Otsokin tietysti oppii espanjaa, mutta viime aikoina hän on ruvennut käskyttämään Aaroa saksaksi. Onneksi kuitenkin Otson siansaksa, jota hän puhuu usein leikkiessään tai katsellessaan kirjoja, kuulostaa jo enemmän espanjalta kuin saksalta, ja sisältää jonkin verran oikeitakin espanjan sanoja. Kuvassa vietetään Luisan 4-vuotissynttäreitä, joita varten hän teki neljä kutsukorttia. Pitkällisen pohdinnan jälkeen Luisa päätti kuitenkin kutsua juhliinsa vain Otson.
Loppuperhe sai tulla Otson mukana synttäreille. Isäntäpari näyttää tyytyväiseltä, vaikka oikeasti ehkä miettivät lähtevätkö synttärilahja-sormivärit sohvasta ikinä irti.
Emme sentään ole ihan täydellisesti vielä luovuttaneet ja asettautuneet keski-ikäisesti aloillemme. Uskaltauduimme yhdeksi viikonloppuyöksi luksushotelliin (käytimme ilmaiskupongin) melkein 15 minuutin ajomatkan päähän Markun työpaikasta. Hotellin upeasta hiekkarannasta ja uima-altaista huolimatta Otsosta oli hauskinta päästä kerrankin katsomaan telkkaria.
Kotona päivämme alkaa poikkeuksetta papukaijojen rääynnällä klo 6.10. Vaikka ne kokoontuvatkin monen kymmenen metrin päässä olevan puun latvaan, makuuhuoneemme desibelilukemat nousevat korkeammalle kuin normaalin herätyskellon soidessa, ja äänenlaadunkin puolesta valitsisimme mieluummin herätyskellon.
Pariin otteeseen olemme saaneet ihailla paikallisista apinalajeista pienimpiä (Saguinus geoffroyi) suoraan ikkunastamme. Taustan oksasta roikkuva epämääräinen muodostelma on ilmeisesti termiittipesä.
Kuvassa olevat ”mustapääkorppikotkat” ovat täällä samassa asemassa kuin varikset Suomessa. Paikallisia olisi varmaan huvittanut, jos olisivat nähneet Markun ottavan niistä kuvaa. Gamboassa näkee paljon eläimiä, mutta emme oikein tiedä minkä kielisen nimen kertoisimme Otsolle hänen sitä kysyessä. Nisäkäskirjamme on englannin- ja lintukirja espanjankielinen. Ainakin osalla nisäkkäistä ja linnuista lienee suomenkielisetkin nimet, mutta niiden löytäminen voi olla hankalaa.
Noin kilometrin päässä kodistamme näimme todella harvinaisen ”harpikotkan” (Aguila harpia, Harpy eagle, Harpia harpyja), jota neotropiikin ihmiset pitävät lintujen kuninkaana ja amerikkalainen lintukirjamme kirjoittajakin ”maailman mahtavimpana petolintuna, jonka nilkatkin ovat 5 cm paksut”. Emme tunteneet lajia, kun se seurasi meitä aamukävelyllä lentäen omituisesti oksalta toiselle, mutta Markku kyllä otti vaistomaisesti Otsoa kädestä kiinni. Vaistomainen toiminta ei välttämättä ollut täysin järjetöntä, sillä harpikotka on erikoistunut syömään laiskiaisia ja apinoita, ja ne voivat kantaa mukanaan 7 – 8-kiloisen saaliin. Noin 13-kiloisen Otson nostaminen olisi tosin ehkä ollut liikaa. Linnun tuttavalliselle käytökselle kuulimme myöhemmin selityksen: näitä uhanalaisia petoja on palautettu tarhoista viime vuosina luontoon lähistöllämme, eikä niiden suhtautuminen ihmisiin ole muodostunut samanlaiseksi kuin aidoilla kotkilla on.
Viime aikoina olemme viettäneet keski-ikäisesti rauhallista ja terveellistä elämää vihreässä lähiössämme. Tässä Katja laskeutuu jyrkkää alamäkeä vakioreippailureitillämme, ja suojaa Aaroa ja itseään auringolta heijastavalla päivänvarjolla.
Aarolla on hauskaa lintutornissa.
Yli kaksi vuotta tropiikissa eläneenä Otso tietää mikä on viilein nukkumisasento. Aarolla on siitä vielä paljon oppimista, vaikka kehitys muuten onkin ollut vauhdikasta viime viikkoina. Pari viikkoa sitten hän oppi parin päivän sisällä istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten. Sittemmin hän on alkanut kävellä puita pitkin ja olemme nähneet hänen myös tasapainottelevan ilman tukea muutaman sekunnin ajan.
X-asentoa tarvitaan viikko viikolta vähemmän. Sadekauden edetessä kosteus ja viileys ovat lisääntyneet, ja tilastojen mukaan sama kehitys jatkuu aina marraskuulle saakka. Jo nyt kotimme tekstiilit, paperi ja varsinkin nahka antavat energiaa niitä syöville sienille – homepilkkuja on seiniä myöten ja home haisee vähän kaikkialla. Otso ja Aaro tuskin tulevat olemaan yliherkkiä homeitiöille. Kuvassa Aaro tutkii Katjan sandaalia, joka ei siis ole pölyn, vaan homeen peitossa. Näin siitä huolimatta, että sitä on säilytetty toisessa kahdesta ”kuivakaapeistamme” (tavallisia vaatekaappeja, joissa palaa lämmittävä ja kuivattava hehkulamppu lähes jatkuvasti).
Otso viettää ainakin kaksi aamupäivää viikossa saksalaisen Luisan ja paikallisen lastenhoitajan seurassa. Lapsilla on useimmiten tosi hauskaa ja hoitajalla varmaan kaikkein haastavinta, kun riehunta on vauhdikkaimmillaan. Luisa on hoitajansa kanssa viisi päivää viikossa ja puhuukin meille äidinkieltään taitamattomille jo enemmän espanjaa kuin saksaa (tosin kummastakaan emme saa hirveästi selvää). Lastenhoitojärjestelyjä keväällä tehtäessä ajattelimme, että Otsokin tietysti oppii espanjaa, mutta viime aikoina hän on ruvennut käskyttämään Aaroa saksaksi. Onneksi kuitenkin Otson siansaksa, jota hän puhuu usein leikkiessään tai katsellessaan kirjoja, kuulostaa jo enemmän espanjalta kuin saksalta, ja sisältää jonkin verran oikeitakin espanjan sanoja. Kuvassa vietetään Luisan 4-vuotissynttäreitä, joita varten hän teki neljä kutsukorttia. Pitkällisen pohdinnan jälkeen Luisa päätti kuitenkin kutsua juhliinsa vain Otson.
Loppuperhe sai tulla Otson mukana synttäreille. Isäntäpari näyttää tyytyväiseltä, vaikka oikeasti ehkä miettivät lähtevätkö synttärilahja-sormivärit sohvasta ikinä irti.
Emme sentään ole ihan täydellisesti vielä luovuttaneet ja asettautuneet keski-ikäisesti aloillemme. Uskaltauduimme yhdeksi viikonloppuyöksi luksushotelliin (käytimme ilmaiskupongin) melkein 15 minuutin ajomatkan päähän Markun työpaikasta. Hotellin upeasta hiekkarannasta ja uima-altaista huolimatta Otsosta oli hauskinta päästä kerrankin katsomaan telkkaria.
Kotona päivämme alkaa poikkeuksetta papukaijojen rääynnällä klo 6.10. Vaikka ne kokoontuvatkin monen kymmenen metrin päässä olevan puun latvaan, makuuhuoneemme desibelilukemat nousevat korkeammalle kuin normaalin herätyskellon soidessa, ja äänenlaadunkin puolesta valitsisimme mieluummin herätyskellon.
Pariin otteeseen olemme saaneet ihailla paikallisista apinalajeista pienimpiä (Saguinus geoffroyi) suoraan ikkunastamme. Taustan oksasta roikkuva epämääräinen muodostelma on ilmeisesti termiittipesä.
Kuvassa olevat ”mustapääkorppikotkat” ovat täällä samassa asemassa kuin varikset Suomessa. Paikallisia olisi varmaan huvittanut, jos olisivat nähneet Markun ottavan niistä kuvaa. Gamboassa näkee paljon eläimiä, mutta emme oikein tiedä minkä kielisen nimen kertoisimme Otsolle hänen sitä kysyessä. Nisäkäskirjamme on englannin- ja lintukirja espanjankielinen. Ainakin osalla nisäkkäistä ja linnuista lienee suomenkielisetkin nimet, mutta niiden löytäminen voi olla hankalaa. 
Noin kilometrin päässä kodistamme näimme todella harvinaisen ”harpikotkan” (Aguila harpia, Harpy eagle, Harpia harpyja), jota neotropiikin ihmiset pitävät lintujen kuninkaana ja amerikkalainen lintukirjamme kirjoittajakin ”maailman mahtavimpana petolintuna, jonka nilkatkin ovat 5 cm paksut”. Emme tunteneet lajia, kun se seurasi meitä aamukävelyllä lentäen omituisesti oksalta toiselle, mutta Markku kyllä otti vaistomaisesti Otsoa kädestä kiinni. Vaistomainen toiminta ei välttämättä ollut täysin järjetöntä, sillä harpikotka on erikoistunut syömään laiskiaisia ja apinoita, ja ne voivat kantaa mukanaan 7 – 8-kiloisen saaliin. Noin 13-kiloisen Otson nostaminen olisi tosin ehkä ollut liikaa. Linnun tuttavalliselle käytökselle kuulimme myöhemmin selityksen: näitä uhanalaisia petoja on palautettu tarhoista viime vuosina luontoon lähistöllämme, eikä niiden suhtautuminen ihmisiin ole muodostunut samanlaiseksi kuin aidoilla kotkilla on. 