Tammikuu 2009

Vielä ennen matkaa Suomeen (ja Markulla Aasiaan) Markku tutustui Washington DC:n läheisiin metsäkoealoihin. Suomalais-panamalaiselle luontoretkeilijälle eksoottinen näky toi mieleen lähinnä Helsingin Kaivopuiston marraskuussa. Suomen metsien yleisimmät lehtipuut kun ovat rungoltaa niin erikoisen värisiä (koivu ja haapa).

Joulukuu 2008 - Costa Ricassa (Otson mukaan "OSTARIcassa")

Katjan äiti Tarja tuli kyläilemään joulukuun jälkipuoliskoksi. Tästä ajasta olimme suurimman osan matkalla. Ajoimme länteen ja pyrimme Costa Ricaan heti toisen matkapäivän aamuna, mutta autoon liittyvän byrokratian takia pääsime rajan yli vasta seuraavana päivänä. Viimeisen kotimaan yön olimme kurjassa motellissa, josta parin kilometrin päästä löysimme kuvan upean luonnontilaisen hiekkarannan. Muita ulkomaalaisia turisteja kymmenien kilometrien mittaisella rannalla tuskin oli.

Costa Rica on paljon Panamaa turistoituneempi, ja myös kalliimpi. Otso ei tällä kertaa pelännytkään tyrskyjä, vaan riehaantui juoksentelemaan hiekkarannoilla, ja välillä vähän liiankin syvälle veteen.

Tyynenmeren rannalta nousimme aktiiviselle Poas-tulivuorelle. Pari viikkoa myöhemmin tulivuori oli tuhoisan maanjäristyksen keskus.

Koska pojat olivat niin paljon auton turvaistuimiin kahlittuina, oli meno vauhdikasta muina aikoina. Tässä Aaro ja Otso heiluvat kuohuvan kosken ylimenevällä sillalla.

Pyysimme Otsoa astumaan lähemmäksi lehmää kuvaa varten. Sen verran pelottavalta lehmä kuitenkin näytti, että askeleen pituus oli noin viisi senttiä.

Tutustuimme luomukahvitilaan. Pojat saivat leikkiä kahvipapumeressä.

Costa Rican hedelmällisiltä ja tiheään asutuilta vuorilta laskeuduimme Karibianmeren rantaan, jossa oli näin koilistuulten aikaan vielä isommat aallot kuin Tyynenmeren puoleisilla rannoilla. Otso ei malttanut pysyä paikallaan sekuntia pidempään perhepotrettia varten ja Markun piti lähteä perään, koska suurimmat aallot olivat vaarallisia.

Kävimme vielä aamulla ennen Panaman rajalle kaasuttelua hyvästelemässä Karibian kuohut.

Amerikkalaisten on ollut vaikeaa ymmärtää, miten kolme aikuista ja kaksi lasta muhkeine turvaistuimineen mahtuvat pikkuautoon, vaikkeivät he varmaan edes tulleet ajatelleeksi, että meillä oli mukana vielä normaalien matkatavaroiden lisäksi kärryt ja kantorinkka. Tähän liittyen Markku tahtoo jakaa kaikkien blogger-sivujamme seuraavien kanssa autoaiheisia pohdintojaan. Markkinoilta puuttuvat pienitehoiset maantieautot. Meidän 2500 km kierros olisi sujunut ehkä kymmenen minuuttia nopeammin, jos tehoja olisi Yariksen 1,3 litran moottorin antaman 63 kW sijaan ollut tuplasti. Tosin tästä merkittävästä ajansäästöstä monta minuuttia olisi kulunut siihen, kun suuremman kulutuksen ja suuremman bensatankin takia tankkaus olisi kestänyt kauemmin. Oikeastaan matka olisi tällä vuorireitilläkin taittunut mukavan joutuisasti alle litran moottorilla ja Suomen tasaisilla teillä riittäisi 0,6 litran ja 30 kW:n moottori mainiosti. Aloittelijat ja motoorisesti heikkolahjaiset, joille vaihdekepin ja kaasupolkimen nopea käyttö on hankalaa, saattaisivat tosin vielä tarvita hieman enemmän tehoja pitääkseen nykyiset matkanopeutensa, ennenkuin markkinoille tulee taloudellisia automaattivaihteistoja. Maantieauto saa olla painava, turvallinen ja pitkä, mutta nykypikkuautoja parikymmentä senttiä matalampi ja kapeampi kori tiputtaisi ilmanvastusta ja kulutusta. Tällaisilla autoilla saisivat kaupparatsut ja kaikki muutkin pitkillä Suomen maanteillä kiitävät säästettyä puolet bensakuluistaan ja hiilidioksidipäästöistään turvallisuudesta, mukavuudesta ja nopeudesta tinkimättä, ja ilman mitään hybridiakku- ja biodiesel-temppuiluja (joilla näin merkittävät säästöt eivät edes ole mahdollisia ilman verkkovirtalatausta). Vähistä tehoista saisi vielä lisää eteenpäin vievää voimaa, jos tien pintaa valaisevien ajovalojen käyttö ei olisi pakollista päivisin (tehokkat joka suuntaan valaisevat huomiovalot ovat paremmat), renkaat olisivat suunniteltu suuremmille ilmanpaineille Suomen tasaisille teille ja laturi kytkeytyisi automaattisesti pois kaasua paljon painettaessa (ettei tarvitse tehdä niin kuin srilankalaiset taksikuskit, jotka kytkevät ilmastoinnin pois ennen ohitusta).

Marras-joulukuu 2008 - Metsässä ja Aaron synttärit

Yhtenä marraskuun viikonloppuna retkeilimme saksalaisten seinänaapuriemme kanssa lähimetsässä.

Joulukuussa vietettiin Aaron ensimmäistä syntymäpäivää.

Lokakuu 2008 - Rantaelämää

Lokakuun lopussa lomailimme pari yötä Contadora-saarella, kahdenkymmenen minuutin lentomatkan päässä Panaman kaupungista. Pienlentokone oli vanha ja rämisevä, ja eturivissä istuva Markku näki suoraan ohjaamon kaikki mittarit ja tuulilasista Contadoran pelottavan kapean kiitoradan. Vaikka ikkunat eivät enää olleetkaan kovin kirkkaat, näimme hienosti Panaman kaupungin lähtiessämme.

Ystävämme Mirkka oli mukana matkalla ja kävelee tässä Otson kanssa rannalle. Otso selosti kuvaa katsellessaan, että valmistautui onkimaan kepillään, koska tiesi että olimme menossa merenrantaan. Saari oli Aasian paratiisirantojen jälkeen pettymys. Panaman rikkaat ovat rakentaneet sen täyteen luksushuviloita ja suurin osa rannoista on yksityisiä. Eräskin rannanetsimiskävelymme päättyi kaatopaikalle (jo toistamiseen Panamassa).

Onneksi sijoitimme neljän tunnin veneretkeen ja pääsimme kahdelle saarelle, joissa oli kauniita hiekkarantoja. Pojilla oli kivoja leikkejä asumattoman saaren pienessä mereen virtaavassa purossa.

Aikuiset kävivät vuorotellen snorklaamassa. Korallit eivät olleet kummoisia, mutta kaloja oli valtavasti. Hienointa oli kuitenkin nähdä kolme ryhävalasta noin kahdenkymmenen metrin päästä. Yrityksestään huolimatta Markku ei valitettavasti onnistunut näkemään eikä kuulemaan valaita snorklaamalla.

Toisella saarella pojat leikkivät kivien suojassa. Vaikka saarilta oli suora yhteys Tyynen valtameren ulapoille, olivat aallot trooppisen hillittyjä.

Kahden ja puolen päivän matkan jälkeen oli kiva palata kotiin, jossa kaikki on niin paljon helpompaa kuin reissussa. Kun Gamboa on vielä niin hieno paikka elää, Frommers-matkaoppaankin mukaan “one of the most exciting natural areas to explore in Panama, if not in the Americas, and most of it is less than an hour’s drive from the city”, voimme jo pian unohtaa matkailun tykkänään. Luontonähtävyyksiä riittää, ilma on puhdasta ja ostoskeskukseen on 35 minuutin matka. Tästä saamme kiittää amerikkalaisia, jotka halusivat säilyttää Panaman kanavan rannat mahdollisimman metsäisinä. Kuvan kosteikossa on paljon vettä, sillä loka-marraskuussa on sadekauden huippu. Sateiset päivät ovat mukavan viileitä. Palattuamme Contadoralta ulkolämpötila laski iltapäivällä kaatosateen ansiosta 23 asteeseen ja sisällä oli 26 astetta. Otso tärisi vilusta ja ryhtyi päättäväisesti pukeutumaan T-paitaan samalla höpisten jotain lumen tulemisesta. Hän muisti varmaan kirjoista ja ehkä Suomestakin, että sitten kun on todella kylmä, saatta sataa lunta. Saas nähdä miten pärjäämme tammi-helmikuussa Suomessa tropiikkipoikiemme kanssa.

Elo-syyskuu 2008

Jo elokuussa Aaro oli aika lailla Otson kokoinen, paitsi että Otsolla oli tuplasti pidemmät raajat. Pojat nukkuvat tässä päiväunia lattialla ohuen maton päällä edellisen asuntomme viileimmässä nurkkauksessa. Makuuhuone oli liian kuuma.

Panaman kaupungin läheiseltä mäeltä on upeat maisemat Tyynelle valtamerelle.

Kahdeksan kuukautta sitten muutettuamme Panamaan etsimme aluksi asuntoa kaikkialta muualta kuin Gamboasta. Kun muutaman kuukauden etsimisen jälkeen tajusimme ettei Gamboaa parempaa asuinpaikkaa ole, ei kylässä ollut ainoatakaan sopivaa ja vapaata asuntoa. Kahden väliaikaisasunnon jälkeen pääsimme vihdoinkin muuttamaan syyskuun alkupuolella vakituiseen asuntoon, jossa asunemme lopun Panamassaoloajan. Markun ottaessa kuvaa Otso kuuli juuri naapurin Luisan huudot pihaltamme ja juoksee ulos. Kolhut otsassa ovat muistoja alamäessä juoksemisesta ja pyöräilystä. Kuvan oikean yläkulman musta aukko säleikön takana on aukko vintille, jota kautta kuumimman ilman pitäisi karata tukaaneille (ei harakoille – Markun vitsi).

Naapurin Luisa viettää meidän puolellamme paritaloa ainakin puolet valveillaoloajastaan. Tässä mennään hurjaa vauhtia ”moottoripyörillä”.

Kun Otson ja Luisan äänet kuuluvat pihalta, suuntaa Aarokin päättäväisesti ulko-ovelle.

Otso nukkuu nykyään päiväunia harvakseltaan, mutta oikein väsyneenä nukahtaa vaikka istualleen.

Aaron tapa haastaa peuhaukseen on esittää väsynyttä - mutta vain muutaman sekunnin ajan.

Aaro tahtoo nykyään useimmiten syödä itse. Syyskuun alussa ruokaa meni enemmän ohi suun kuin suuhun, mutta sittemmin hukkaprosentti on pienentynyt huomattavasti.

Välipalalla.

Markku tekee osan viikosta töitä kotona. Toimistohuoneen ikkunasta voi tarkkailla niin kylän ”keskustan” vilkasta elämää kuin monenvärisiä lintuja, jotka viihtyvät pihapuissamme.

Nettisivujemme aktiivisille katselijoille voi tulla helposti väärä kuva elämästämme, kun valitsemme tietysti kuvia mukavista tilanteista ja kauniista näkymistä. Tasapuolisuuden vuoksi tässä kuva suihkumme lattiasta. Sinne jää päivän ruokailujen jälkeisistä pesuista niin paljon tähteitä, että pienet torakat juoksentelevat siellä ilmeisesti koko yön. Panamalaiset suihkuverhot ansaitsevat kiitosta. Ne hengittävät ja kuivuvat hetkessä.

Heinä-elokuu 2008

Eräänä heinäkuun viikonloppuna vuokrasimme polkuauton. Pojista oli kivaa istua kyydissä ja meille vanhemmille polkeminen kävi ihan urheilusta. Taustalla näkyy kanavan Tyynenmeren puoleinen pää.

Elokuun alussa olimme ensimmäisellä ”kunnon” lomallamme Panamassa: neljän päivän rengasmatkalla Azuero-niemimaalla. Azuerolla näimme paljon merta, vuoria, peltoja, lehmiä, hevosia ja maaseutukyliä - mukavaa vaihtelua kotiseutumme metsäisiin maisemiin ja toisaalta Panaman kaupungin vilkkaaseen elämään. Otso ahkeroi ”porallansa” reikiä hiekkaan.

Etelärannikko on suosittu surffaajien keskuudessa - aallot olivatkin upeita ja kilometrien päässä näimme myös valaan suihkuttelevan vettä.

Muutaman muun kävelijän innoittamina uskalsimme reippailemaan laskuveden paljastamalle mutatasangolle. Otso oli riemuissaan, kun sai kävellä auringon lämmittämissä lätäköissä paljain jaloin. Yksittäinen mangrove-puu kasvoi satojen metrien päässä naapureistaan. Rantaviiva siirtyy vuoroveden mukana kilometrejä.

Kalastajat virittelivät verkkojaan reilun kilometrin päässä rannasta. Vesi nousee nopeimmillaan pari metriä tunnissa, ja varomaton kävelijä saattaisikin joutua uimaan loppumatkan takaisin rantaan.

Vietimme rantapäivän Iguana-saarella. Sää oli täydellinen: sateen ja pilviverhon ansiosta iho ei palanut, eikä ollut liian kuuma. Aaron hiekassa möyrimisen päätteeksi oli hyvä käydä meressä pesulla.

Saaressa oli muutama hiekkaranta ja kallioita. Otso ei piitannut uimisesta, mutta pääsi testaamaan kiipeilytaitojaan ja yllätti taitavuudellaan vanhempansa, ja varmaan itsensänkin. Snorkkeloiden näki hienosti suurten aaltojen aiheuttamia vedenalaisia pyörteitä.

Heinäkuu 2008

Viime aikoina olemme viettäneet keski-ikäisesti rauhallista ja terveellistä elämää vihreässä lähiössämme. Tässä Katja laskeutuu jyrkkää alamäkeä vakioreippailureitillämme, ja suojaa Aaroa ja itseään auringolta heijastavalla päivänvarjolla.

Aarolla on hauskaa lintutornissa.

Yli kaksi vuotta tropiikissa eläneenä Otso tietää mikä on viilein nukkumisasento. Aarolla on siitä vielä paljon oppimista, vaikka kehitys muuten onkin ollut vauhdikasta viime viikkoina. Pari viikkoa sitten hän oppi parin päivän sisällä istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten. Sittemmin hän on alkanut kävellä puita pitkin ja olemme nähneet hänen myös tasapainottelevan ilman tukea muutaman sekunnin ajan.

X-asentoa tarvitaan viikko viikolta vähemmän. Sadekauden edetessä kosteus ja viileys ovat lisääntyneet, ja tilastojen mukaan sama kehitys jatkuu aina marraskuulle saakka. Jo nyt kotimme tekstiilit, paperi ja varsinkin nahka antavat energiaa niitä syöville sienille – homepilkkuja on seiniä myöten ja home haisee vähän kaikkialla. Otso ja Aaro tuskin tulevat olemaan yliherkkiä homeitiöille. Kuvassa Aaro tutkii Katjan sandaalia, joka ei siis ole pölyn, vaan homeen peitossa. Näin siitä huolimatta, että sitä on säilytetty toisessa kahdesta ”kuivakaapeistamme” (tavallisia vaatekaappeja, joissa palaa lämmittävä ja kuivattava hehkulamppu lähes jatkuvasti).

Otso viettää ainakin kaksi aamupäivää viikossa saksalaisen Luisan ja paikallisen lastenhoitajan seurassa. Lapsilla on useimmiten tosi hauskaa ja hoitajalla varmaan kaikkein haastavinta, kun riehunta on vauhdikkaimmillaan. Luisa on hoitajansa kanssa viisi päivää viikossa ja puhuukin meille äidinkieltään taitamattomille jo enemmän espanjaa kuin saksaa (tosin kummastakaan emme saa hirveästi selvää). Lastenhoitojärjestelyjä keväällä tehtäessä ajattelimme, että Otsokin tietysti oppii espanjaa, mutta viime aikoina hän on ruvennut käskyttämään Aaroa saksaksi. Onneksi kuitenkin Otson siansaksa, jota hän puhuu usein leikkiessään tai katsellessaan kirjoja, kuulostaa jo enemmän espanjalta kuin saksalta, ja sisältää jonkin verran oikeitakin espanjan sanoja. Kuvassa vietetään Luisan 4-vuotissynttäreitä, joita varten hän teki neljä kutsukorttia. Pitkällisen pohdinnan jälkeen Luisa päätti kuitenkin kutsua juhliinsa vain Otson.

Loppuperhe sai tulla Otson mukana synttäreille. Isäntäpari näyttää tyytyväiseltä, vaikka oikeasti ehkä miettivät lähtevätkö synttärilahja-sormivärit sohvasta ikinä irti.

Emme sentään ole ihan täydellisesti vielä luovuttaneet ja asettautuneet keski-ikäisesti aloillemme. Uskaltauduimme yhdeksi viikonloppuyöksi luksushotelliin (käytimme ilmaiskupongin) melkein 15 minuutin ajomatkan päähän Markun työpaikasta. Hotellin upeasta hiekkarannasta ja uima-altaista huolimatta Otsosta oli hauskinta päästä kerrankin katsomaan telkkaria.

Kotona päivämme alkaa poikkeuksetta papukaijojen rääynnällä klo 6.10. Vaikka ne kokoontuvatkin monen kymmenen metrin päässä olevan puun latvaan, makuuhuoneemme desibelilukemat nousevat korkeammalle kuin normaalin herätyskellon soidessa, ja äänenlaadunkin puolesta valitsisimme mieluummin herätyskellon.

Pariin otteeseen olemme saaneet ihailla paikallisista apinalajeista pienimpiä (Saguinus geoffroyi) suoraan ikkunastamme. Taustan oksasta roikkuva epämääräinen muodostelma on ilmeisesti termiittipesä.

Kuvassa olevat ”mustapääkorppikotkat” ovat täällä samassa asemassa kuin varikset Suomessa. Paikallisia olisi varmaan huvittanut, jos olisivat nähneet Markun ottavan niistä kuvaa. Gamboassa näkee paljon eläimiä, mutta emme oikein tiedä minkä kielisen nimen kertoisimme Otsolle hänen sitä kysyessä. Nisäkäskirjamme on englannin- ja lintukirja espanjankielinen. Ainakin osalla nisäkkäistä ja linnuista lienee suomenkielisetkin nimet, mutta niiden löytäminen voi olla hankalaa.

Noin kilometrin päässä kodistamme näimme todella harvinaisen ”harpikotkan” (Aguila harpia, Harpy eagle, Harpia harpyja), jota neotropiikin ihmiset pitävät lintujen kuninkaana ja amerikkalainen lintukirjamme kirjoittajakin ”maailman mahtavimpana petolintuna, jonka nilkatkin ovat 5 cm paksut”. Emme tunteneet lajia, kun se seurasi meitä aamukävelyllä lentäen omituisesti oksalta toiselle, mutta Markku kyllä otti vaistomaisesti Otsoa kädestä kiinni. Vaistomainen toiminta ei välttämättä ollut täysin järjetöntä, sillä harpikotka on erikoistunut syömään laiskiaisia ja apinoita, ja ne voivat kantaa mukanaan 7 – 8-kiloisen saaliin. Noin 13-kiloisen Otson nostaminen olisi tosin ehkä ollut liikaa. Linnun tuttavalliselle käytökselle kuulimme myöhemmin selityksen: näitä uhanalaisia petoja on palautettu tarhoista viime vuosina luontoon lähistöllämme, eikä niiden suhtautuminen ihmisiin ole muodostunut samanlaiseksi kuin aidoilla kotkilla on.